Tammikuun puolivälissä edellisessä kirjoituksessani olen pohtinut elämän kulkua ja esitin itselleni ja sinulle kysymyksen: Mitä minussa ihmisenä on sellaista, jota muuttamalla, josta irtipäästämällä voin antaa elämälle vapaamman mahdollisuuden ilmentyä minun kauttani?

Tämä 2 kuukautta, joka on kulunut tuosta kysymyksestä, on ollut monella tapaa kokemuksellinen ja onneksi myös oivalluksia tuottava ajanjakso. Jos olet aiemmin lukenut blogikirjoituksiani, olet varmasti tietoinen hylätyksi tulemisen pelostani ja siihen liittyvästä historiasta. Kovapäinen kun olen, en ole tuota läksyä tahtonut oppia tämän yli 50-vuotisen taipaleeni aikana.

Kun oppilas ei opi, opettaja muuttuu ankarammaksi. Minun lähipiirissäni on 3 aurinkomerkiltään oinasta ja heidän avullaan olen tätä läksyä saanut opiskella, kiitos teille siitä. Mutta tarvittiin henkilö, jonka kartalla sekä aurinko, kuu että merkurius ovat oinaassa, näyttämään minulle ns. närhen munat 😉 Taisi siinä kohtaa näyttämöllä pyörähtää pari muutakin totuuden torvea tehostamassa oppituntia. Sisälläni oli kiukkua ja vihaa. Mutta käytin sen energian aktiiviseen muutokseen, haluun raivata itsessäni olevat typerät esteet ja muurit läheisyyden tieltä pois. Kysyin itseltäni myös osaanko nauttia kaikesta hyvästä mitä minulla on?

Pääsin kohtaan, jossa en voinut muuta kuin katsoa omaa itseäni ja käyttäytymistäni totuudellisena ja paljaana. Näky ei ollut kaunis, mutta urheasti katsoin ja ymmärsin. Samanaikaisesti suunnaton armo ja siunaus valutettiin ylleni ja rakastin itseäni enemmän kuin koskaan ja annoin anteeksi kaikille ja kaikelle, myös itselleni. Anteeksiannon teema jatkui myös ihan konkreettisissa kohtaamisissa menneisyydessä keskenjääneiden asioiden muodossa.

Minut laitettiin myös selkeiden valintojen eteen: muutunko miellyttääkseni vai pysynkö periaatteissani. Johtopäätökseni oli, että elän omaa itsenäistä elämääni eikä minun tarvitse yhtään lähteä miellyttämään toisia. Jos en kelpaa tälläisenä kuin olen, niin sitten saa olla kelpaamatta.

Olen vienyt muutosprosessia elämässäni viimeiset vuodet eteenpäin teemalla ”mikä tuo elämääni enemmän rakkautta?” Olen vuosia etsinyt ulkopuolelta ja muuttanut ulkoisia olosuhteita. Olen etsinyt sisäpuolelta ja muuttanut itseäni. Olen jäänyt jumiin etsimiseen ja muutokseen. Olen ollut kysymysmerkkinä jo yli vuoden. Ihmetellyt miksi asiat eivät tunnu muuttuvan. Vihdoin osasin esittää itselleni oikeat kysymykset!

Olisiko nyt aika katsoa löytämäänsä hyväksyvästi ja rakastaen? Olisiko aika etsiä tilaisuuksia ja tapoja ilmaista ja jakaa sisälläni olevaa rakkautta? Miten voin sitä ilmaista tänään? Miten voin ilmaista rakkautta juuri nyt?

Uudenlainen tunne omasta voimasta, eheydestä ja kohdatuksi tulemisesta tuntui juuri- ja sakraalichakrassa. Kehokin vastasi puhdistautumalla yli 6 kk:n tauon jälkeen kuukautisten muodossa.

Jotain uutta. Jotain vanhaa. Jotain sinistä. Jotain lainattua. Niinpä. Elämä on. Todellakin ON.

Miten nämä oivallukset liittyivät hylätyksi tulemisen pelkoon?

Pääsin irti tarpeestani ripustautua ihmissuhteisiin ja löysin aivan uuden tason pyytettömän rakkauden, ystävyyden ja antamisen tuomisesta ihmissuhteisiin. Mutta viimeinen(?) oivallus tässä asiassa antoi odottaa.

Se vaati erään ystävyyssuhteen merkittävää syvenemistä, hänestä nähdyn unen pohtimista ja sopivan paineentunteen vanhojen käytöstapojeni kolkutellessa ovella. Yhtäkkiä annoin itselleni luvan päästää irti takertumisesta ja tunsin ja tiesin, että selviän hengissä yksin. Samanaikaisesti uskalsin avata itseni ja sydämeni toiselle ihmiselle pelkäämättä tulevani satutetuksi. Tai vaikka sattuisikin niin silti päästin irti suojakuorestani luottaen, että selviän siitä huolimatta.

En ollut aikaisemmin ymmärtänyt kokemuksen tasolla, miten olin jättänyt itse itseni yksin tuonne suojakuoren taakse. Miten sidoksissa toisiinsa nuo kaksi pelkoa olivatkaan. Miten huusin epätoivoa ja kaipausta samalla pitäen tiukasti kaikki tuon suojakuoren ulkopuolella.

Nyt olen vapaa. Kiitos elämälle <3