Tänään aamulla sain jonkinsortin välitodistuksen tai ainakin tenttituloksen aiheesta “Minä ja kommunikointi”.

Tätä kurssia on tullut käytyä jo tovi. Yli 50 vuotta. Ja yksi steppi opittuna/kerrattuna. En nyt lähde sen enempää avaamaan tähän johtaneita tilanteita, mutta sen verran raotan ovea, että olen elokuun lopusta viettänyt arkeani pienehkössä tiiviissä ryhmässä, jossa ihan sananmukaisesti mennään toisten iholle. Aina ei ole mahdollista äänestää jaloillaan eikä pahimpina hetkinä kykene näkemään edes sitä, että nyt olisi paras poistua takavasemmalle tutkailemaan omaa itseään ja varsinkin omia käytös- ja kommunikointitapojaan.

Minä olen hidas oppimaan eikä aina edes kantapääkoulu mene kerrasta läpi. Ei nytkään. Jo toistamiseen löysin itseni samasta tilanteesta, jossa kommunikaatio ei toimi. Vaikka resurssien rajoille mentiin, niin ainakin tästä kerrasta selvisin! Eli opin. Siihen tarvittiin pari myötätuntoista keskustelua, muutaman tunnin yöunet ja aamulenkki Jarin seurassa. Kaikki hienosti synkronoituna. Ensin ruuvia kiristetään kiristämistään, sitten turhautumisen ja väsymisen kautta tulee reaktio ja sen lopputuleman tarkastelu ulkopuolisen silmin avustettuna.

Miten minä käyttäydyn stressitilanteessa? Alan pelkäämään voimavarojeni loppumista. Ja kyllä, työuupumuksen läpikäyneellä se on iso ja realistinen pelko. Miten toimin? Tulen kireäksi, kontrolloivaksi jopa aggressiiviseksi. Kuulostaa minulle tutulta toimintatavalta ja joäidinmaidossa melko pitkälti kopioidulta jutulta. Jos ja kun aggressio ei auta, niin pakenen. Pakenemisen jälkeen tunteeni on, että minut on jätetty asian kanssa yksin. No tietysti on, mutta itsehän sen olen aikaansaanut pakenemalla. Tässä kohtaa olen tietysti kokeillut ylleni  jo niin uhrin kuin marttyyrinkin viittoja.

Tänä aamuna katsellessani nousevaa aurinkoa Jarin ääni kuulokkeissani näin oman toimintamallini selkeänä edessäni. Step by step. Näin miten olen elämässäni tuota polkua teputellut uudelleen ja uudelleen. Joskus olen kuitenkin onnistunut kulkeutumaan eri polulle ja lopputulos on ollut aivan toisenlainen. Mitä olen tehnyt toisin? Olen hengitellyt. Olen kuunnellut. Kuunnellut ihan oikeasti,en vain keskeyttääkseni, väittääkseni vastaan, ollakseni ylimielinen vaan oikeasti kuunnellut mitä toisella on sanottavanaan. Parhaassa tapauksessa olen kuullut sanojen ja tilanteen taakse, puhujan historiaan ja sieltä kumpuaviin sanoituksiin ja käytökseen.

Nyt näen ja ymmärrän itseäni hitusen paremmin. Ja seuraavan kerran kun tunnen oloni stressaantuneeksi, tiedän, että voin pyytää apua. Mutta tiedostaen sen hiuksen hienon eron, että esitän pyynnön enkä vaatimuksen.  Jos aihe kiinnostaa sua lisää, niin klikkaa tänne: https://fi.wikipedia.org/wiki/Marshall_Rosenberg

Kiitollisena opitusta elämästä jälleen kerran! Terveisiä auringon paisteesta!

minergia mindfulnes meditaatio valmennus kommunikointi