Olen useasti käyttänyt vertauskuvana elämästä virtaa; syntyessämme astumme elämän virtaan, kuljemme siinä aikamme, kunnes kuollessamme astumme virrasta pois. Voimme päättää antaudummeko virran vietäväksi luottaen ja rentoutuen, kelluen sen vietävänä. Vai päätämmekö uida vastavirtaan, juuri tiettyyn paikkaan/suuntaan ja saatamme joutua ponnistelemaan kovastikin virtaa vastaan.

Tänään oivalsin uudenlaisen näkökulman tähän asiaan <3

Minä olen se kallio, jonka koloissa ja raoissa itse elämä virtaa. Minä muodostan elämän virran puitteet, uoman. Mitä enemmän avaudun ja antaudun elämän virtaukselle minussa, sitä monipuolisemmin ja vapaammin tuo virta ilmentää itseään minussa.

Minussa olevat mielen jäykkyydet, päähänpinttymät, kehon jännitteet, egon tahtotilat tai mitkä tahansa rajoittavat tai määräävät tekijät pyrkivät ohjaamaan ja rajoittamaan virran kulkua muodostaen karikkoja, koskia ja vesiputouksia. Välillä jopa läpäisemättömän umpikallion, padon. Tuo kaikki tuo elämän virtaukseen painetta ja kuohuntaa. Toki vesi sinnikkäästi aikojen kuluessa hioo ja muokkaa uoman seiniä ja muotoja, hitaasti mutta varmasti.

Mitä minussa ihmisenä on sellaista, jota muuttamalla, josta irtipäästämällä voin antaa elämälle vapaamman mahdollisuuden ilmentyä minun kauttani?

Onko elämälläni muuta tarkoitusta kuin antaa elämän tulla näkyväksi, eletyksi ja koetuksi kauttani?

Mitä mieltä sinä olet näistä ajatuksistani?